Olen Niina Halonen-Malliarakis, moninaisen perheen äiti Helsingin Vartiokylästä. Ammatillisesti olen ensisijaisesti pedagoginen kasvattaja ja johtaja. Toimin tällä hetkellä kymmenettä vuotta Vesalan yläasteella erityisopettajana ja apulaisrehtorina sekä virastotasolla asiantuntijaopettajana.  Toimin kesään 2016 saakka,  ennen kyseisen rakenteen purkamista, Helsingin opetusviraston kodin ja koulun yhteistyön pedagogisena yhteyshenkilönä.

Olen asunut maahanmuuttajana EU:n alueella vuosia ja nyt paluumuuttajana Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta. Minulla on laaja opiskelu ja työskentely tausta mm. englannin ja kreikan kielten opettajana, S2-opettajana, kääntäjänä, erityisopettajana, koulutuksen suunnittelijana, projektijohtajana ja pedagogisena johtajana sekä ulkomailta, että Suomesta. Suurin osa työstäni on tapahtunut ja tapahtuu lasten ja nuorten parissa.  Olen työskennellyt monikulttuurisuuden äärellä tavalla tai toisella koko aikuisuuteni.

Arkeni täyttyy nuorten elämän kynnyskysymyksistä. Koulupäivä yläasteella sisältää hyvin monikulttuuristen perheiden elämän ja opintojen pohdintaa, arki kotona kolmen nuoren miehen äitinä ja vielä vapaaehtoistyö monikulttuuristen erityislasten ja nuorten ja heidän perheidensä parissa nostaa kysymyksiä yhteiskunnastamme ja yhteistyöstämme. Miksi ihmisarvo ei ole itsestäänselvyys? Miksi kaikessa toiminnassa on aina määrittelevänä tekijänä kiire tai byrokratia, ei inhimillisyys ja kestävä tulevaisuus? Miksi oikein räätälöityä ja henkilökohtaista tukea elämään on niin vaikea järjestää? Miksi sillä hyvällä, mitä jo omaa, ei saa pärjätä ja mennä eteenpäin ellei täytä koko kriteeristöä? Eikö kannata joskus vain soveltaa sen sijaan että menettää? Yhden tulevaisuuden menettäminen on jonkun ihmisen koko maailma.

Olen nykyään myös poliittisella tasolla ajatteleva ihminen. Äänessä oleminen tuntuu välttämättömältä. Itse  ajattelen kaiken yhdin olevan arjessa välittäminen toisesta, kaikista.

Teen joka päivä työtä välittäen yksilöistä. Haluan jokaisen lapsen ja nuoren saavan upean tulevaisuuden ja vähintään siedettävän nykyhetken. Mitä meidän tulisi tämän eteen tekemän? Varmasti paljon sellaista, mitä en osaa itse edes kuvitella, mutta omalta osaltani toivon seuraavaa:

  • Aikaa, jokaisella nuorella tulee olla aikaa omassa tahdissa etenemiseen. Koulutuksessa tämä tulee vaatimaan uudelleen ajattelua ja resurssointia.
  • Välitöntä ihmisarvoa. Koska on olemassa, on arvokas. Ihmisarvoa ei saa missään vaiheessa kyseenalaistaa tai arvottaa. Jokainen Helsingissä asuva on helsinkiläinen, jokainen Suomessa asuva yhtä arvokas. Kaikki alkaa siitä, ei arvottamalla menneisyyttä tai tulevaa.
  • Olemassa olevan tiedon ja taidon arvostamista ja hyödyntämistä. Kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta tai korvata suomalaisella. Suomen ulkopuolelta tuleva osaaminen on meille kultaakin arvokkaampaa. Antamalla arvoa osaamiselle/tiedolle/taidolle antaa myös mahdollisuuden positiiviseen oppimiseen.
  • Tuen ja palveluiden räätälöintiä. Toivon ettemme muodosta nimettyjä sateenvarjopalveluja joiden alle haluamme kaikki lakaista tarpeista riippumatta. Palvelut ja tuen tarpeen määrittäminen tulee olla henkilökohtaista. Jos joku antaa minulle aikansa ja tutustuu minuun, palvelut loksahtavat paikalleen ja pääsen eteenpäin.
  • Jokaisella on oikeus tulle kuulluksi. Meidän ei tarvitse kasvattaa ihmisiä yhteen muottiin, mutta meidän tulee yhteisesti kunnioittaa ihmisarvoja. Miten järjestämme sen, että jokaisella on ääni. Miten ylitämme kielimuureja?
  • Paikallisen kielen osaamista. Suomea / ruotsia on hyvä oppia, mutta se ei voi olla este elämään ja ihmisarvoon. Kieltä voi oppia vain jos siihen tarjotaan ympäristö (opinnot, työpaikka) ja kielen oppiminen kestää vuosia. Silloinkin kun kieli vasta rakentuu, ihminen on älykäs ja osaava.

 

Olen idealisti, mutta kädet syvällä mullassa. Lasten ja nuorten hyvän elämän edestä olen valmis taistelemaan päivittäin. Ja meidän jokaisen.